|
29.5.2008 - Sirkka-Liisa Karhunen
Aktivoinnin vaikea taito
Olin kolme viikkoa sitten Jyväskylän yliopistossa seuraamassa
väitöstilaisuutta, jossa tarkastettiin Tuija Kotirannan väitöskirja
"Aktivoinnin paradoksit". Tutkimus on arviointitutkimus työttömien
aktivoinnista, mutta se on samalla paljon enemmän: tutkimusretki
suomalaisen aktiivisen sosiaalipolitiikan vuosikymmeneen. Tutkija
on itse ollut toimijana monessa mukana ja se näkyy tekstissä.
Taustalla on aktiivisen sosiaalipolitiikan työryhmä, joka
työskenteli kymmenen vuotta sitten. Työryhmän työn pohjalta
säädettiin laki kuntouttavasta työtoiminnasta, joka tuli voimaan
2001. Tavoitteena oli pitkäaikaistyöttömien ja toimeentulotuen
saajien työllistymisen tehostaminen ja syrjäytymisen ehkäisy.
Eduskunta edellytti, että kuntouttavaa työtoimintaa koskevan lain
tavoitteiden toteutumista, resurssien riittävyyttä ja kustannusten
kehitystä seurataan. Tuija Kotiranta oli tutkijana ryhmässä, joka
arvioi tätä uutta sosiaalipolitiikan reformia. Väitöskirjassa usein
toistuva AKKU-tutkmus on kuntouttavasta työtoiminnasta säädetyn
lain arviointitutkimus. Tutkija sanookin, että väitöskirja on
jatkoa AKKU-tutkimukselle. Ilmeisesti kävi niin, että
AKKU-tutkimuksen tulokset jättivät niin paljon pohdittavaa, että
tutkimusta piti jatkaa.
AKKU - tutkimuksen ohella toinen väitöskirjan sisältöön
vaikuttanut elementti on tutkijan oma osallistuminen osallistuvana
havainnoitsijana parille työttömien aktivointikurssille.
Väitöskirja on, kuten tutkija sanoo, pääosin teoreettista
käsiteanalyysia. Kokemukset aktivointikursseilta ovat kuitenkin
antaneet myös toisenlaisen näkökulman väitöstyölle. Tutkija toteaa,
että " koen eettiseksi velvollisuudekseni pyrkiä kuvaamaan
työttömyyden aiheuttamaa ahdinkoa siinä määrin kuin se on
tarpeellista tässä tutkimuksessa lisätäkseni ymmärrystä aktivoinnin
kohteena olevien ihmisten elämän ehdoista." Väitöstyössä
aktivointia katsotaan työttömien ihmisten näkökulmasta.
Väitöstyön kiitos-sanoissa tutkija kiittääkin ensimmäisenä lukuisia
tapaamiaan työttömiä ihmisiä ja heidän kanssaan työtä tehneitä
työntekijöitä.
Väitöskirjassa esitetään haastavia kysymyksiä aktivoinnille:
Miksi kaikki eivät aktivoidu?
Voidaanko aktivoitumista tukea pakottamalla, kun koko
aktivoitumisen idea on itsestä lähtevä omaehtoisuus? Tässä onkin
paradoksi. Pakolla ei voi aktivoida, mutta ilman pakkoa saattaisi
jäädä paljon positiivista tapahtumatta. Tutkija hyväksyy
aktivointikurssit, jos ne on hyvin toteutettuja. Olennaista on,
että aktivointi on ihmistä tukevaa, hänen ihmisarvoaan
kunnioittavaa. Sosiaalityönä tehtävä aktivointityö on tutkijan
mukaan vaikeaa, koska meillä ei Suomessa ole kovin vahvaa
innostamisen ja voimaannuttavan työn perinnettä
Tutkija pitää aktivoinnin ongelmana sitä, että työttömän
kohtaloksi jää olla aktivoitava. Tutkija varoittaa aktivoinnin
typistämistä pelkästään kuntoutukseksi. Aktivoinnin sisältö pitäisi
nähdä laajasti työllistymisen tukemiseksi.
Keskisuomalainen-lehdelle antamassaan haastattelussa (9.5.2008)
tutkija toteaa, että työttömyys ei ole lääketieteellinen, vaan
poliittinen kysymys. Työttömyydestä puhutaan liian paljon
kuntoutuksen näkökulmasta. Työttömyttä on liikaa mediakalisoitu.
Haastattelussa Tuija Kotiranta toistaa aktivoinnin perimmäisen
kysymyksen:kenelläkään ei ole kokonaiskäsitystä aktivoinnin
tuloksista. "Aktivoidaan, mutta ei tiedetä, onko se lopulta
tuloksellista."
Pitkäaikaistyöttömien terveydenhuollon kehittämishankkeessa on
paikallaan pohtia väitöskirjan herättämiä kysymyksiä.
Terveyspalvelut ovat yksi interventio työttömien tukemiseen.
Tärkeintä on nähdä työttömän ihmisen kokonaistilanne, jotta ei
kävisi niin kuin väitöskirjassa kuvatulle kuntoutusasiakkaalle,
joka ison pinon omia potilasasiakirjoja nähtyään huokaisi, että
"jos ne olisivat edes joskus olleet kiinnostuneita minusta, mutta
kun ovat olleet aina kiinnostuneita vain taudistani."
Kirjoittaja: Sirkka-Liisa Karhunen, Kehittämispäällikkö, Suomen
Kuntaliitto. |