Taustaa:
Sosiaalipolitiikka ja sisämarkkinat
Sosiaalipolitiikka on ollut kiinteä osa
eurooppalaisen yhteistyön historiaa. Sen roolia ja merkitystä
taloudellisen integraation edetessä on luonnehdittu. Sosiaalisen
Euroopan, EU:n sosiaalisen ulottuvuuden ja Euroopan sosiaalisen
mallin avulla. Nämä käsitteet kuvastavat EU:n sosiaalipolitiikan
muuttuvia päämääriä ja kertovat välineistä, joita unionilla on
sosiaalipolitiikkansa harjoittamisessa ollut käytettävissään.
Jo 1970-luvun Euroopan yhteisöltä (EY)
edellytettiin sosiaalisen Euroopan nimissä sosiaalipoliittista
vastuuta taloudellisen integraation rinnalle. Pariisin huippukokous
toi vuonna 1972 silloiselle EY:lle "inhimilliset kasvot". Tämä
johti siihen, että sosiaalipolitiikkaa alettiin toteuttaa työolojen
ja työllisyyden parantamiseen tähdänneen toimintaohjelman avulla.
Hannoverin huippukokous vuonna 1988 toi EY:lle sosiaalisen
ulottuvuuden. Sosiaalipoliittisen ajattelun takana oli tuolloin
erityisesti EY:n sisämarkkinaohjelman läpivienti.
Koko 1990-luvun ajan unionin harjoittama sääntely saikin
perustelunsa siitä, että "neljällä vapaudella" on sosiaalisia
seurauksia. 1990-luvun loppuun tultaessa sosiaalipoliittinen
intressi jälleen laajeni, kun unionin piirissä alettiin keskustella
hyvinvointivaltion tehtävistä.
Nykyisen sosiaalipolitiikan perusta luotiin kuitenkin jo
1980-luvun lopulla komission silloisen puheenjohtajan Jacques
Delorsin kabineteissa, joissa hahmoteltiin Sosiaalista Eurooppaa.
Taustalla olivat yhteinen raha ja suunnitelmat, joita tehtiin ennen
Maastrichtin huippukokousta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun
alussa. Tuolloin lähinnä Iso-Britannia esti sosiaalisen
ulottuvuuden laajemman kehittämisen. Amsterdamin sopimuksen
yhteydessä nähtiin sitten mahdollisuus toteuttaa näitä jo pitkään
haudottuja ajatuksia.
Sosiaalipolitiikan nousemista EU:n yhdeksi
prioriteetiksi 1990-luvulta lähtien on tukenut se, että tiiviit
linkit talous- ja sosiaalipolitiikan välillä on tunnustettu:
sosiaalipolitiikkaa ei voi jättää yksin kansalliseen ohjaukseen,
koska sen vaikutukset talouteen ja työllisyyteen ovat niin suuret.
Sosiaaliturvajärjestelmien osalta perustoimivalta on toki edelleen
jäsenmailla, mutta niiden kehittämisen laajat linjanvedot ovat
siirtyneet EU-tasolle.
Unionin toimielinten sosiaalipoliittisten
aloitteiden tuomien suorien paineiden lisäksi markkinoiden
integroituminen on jatkuvasti luonut välillisiä paineita
kansallisille hyvinvointijärjestelmille sekä
EY-tuomioistuimen
ratkaisujen että
sisämarkkinoiden
taloudellisen
kilpailun
kautta. Sisämarkkinoiden asettamien kilpailukykyvaatimusten
vaikutus eli "negatiivinen politiikkareformi" tapahtuu pääasiassa
kahden perussopimuksen takaaman perusvapauden eli työntekijöiden ja
palvelujen
vapaan liikkuvuuden kautta.
EY:n perussopimukset samoin kuin toissijainen
Eurooppa-oikeus kohdistuvat ennen kaikkea taloudelliseen
toimintaan. Hyvinvointivaltioiden toiminnan kannalta keskeinen
kysymys kuluukin: onko hyvinvointipalvelujen tuottaminen
taloudellista toimintaa? Jos näin on, vapaus tarjota palveluja sekä
EU:n kilpailuoikeus määrittelevät sen, etteivät jäsenvaltioiden
hallitukset voi enää yksinomaisesti päättää, kuka sosiaalipalveluja
saa tuottaa. Hyvinvointivaltion toiminnoille ei anneta
perussopimuksessa mitään yleistä poikkeusta vapausperiaatteiden
soveltamisessa. Asian tekee problemaattiseksi se, ettei
taloudellisen ja "puhtaasti" hyvinvointijärjestelmään kytkeytyvän
toiminnan välinen rajanveto ole suinkaan yksiselitteinen.
EY-tuomioistuimen ratkaisut (esim. Kohll C-158/96
ja Decker C-120/95 vuodelta 1998) ovat tehneet osaltaan selväksi,
etteivät sosiaaliturvajärjestelmät - vaikka kuuluvatkin kansallisen
toimivallan alaan - ole poikkeus eurooppalaisessa lainsäädännössä.
Nykyinen sääntely voikin edesauttaa kaksijakoista kehitystä, jossa
hyvinvointivaltioiden ydinosat jäisivät markkinasääntelyn
ulkopuolelle sikäli kun ne ovat "puhtaasti" hyvinvointia (pure
welfare), mutta mitä enemmän näitä toimintoja voitaisiin tuottaa
markkinapohjaisten palvelujen avulla, sitä enemmän
hyvinvointivaltio (joko kokonaisuudessaan tai osina) liukuisi kohti
taloudellisten toimintojen aluetta ja näin sisämarkkinasääntelyn
alaiseksi.
Suomen sosiaaliturvajärjestelmän
toimintaperiaatteiden määrittelyn kannalta ehkä toistaiseksi
tärkein oikeustapaus on lasten kotihoidon tukea koskeva,
marraskuussa 2002 annettu EY-tuomioistuimen tuomio (C-333/00).
Tämän "tapaus Maaheimon" seurauksena kotihoidontukea on mahdollista
maksaa myös toisessa EU-maassa asuvasta lapsesta. Päätös on
asumisperusteisen sosiaaliturvajärjestelmän periaatteiden kannalta
ongelmallinen, koska kotikunta vastaa kotihoidon tuen
kustannuksista.
Euroopan integraatioprosessi on jo monin tavoin -
ilman EU:n muodollisen toimivallan olennaista lisäämistä -
vaikuttanut jäsenmaiden mahdollisuuksiin ohjata ja kontrolloida
hyvinvointijärjestelmiään. |